Oulu, paras kaupunni

Olen asunut elämässäni neljässä suomalaisessa kaupungissa ja kahdessa kaupungissa ulkomailla. Tällä täysin subjektiivisella käytännön tutkimuksella julistan Oulun maailman parhaaksi kaupungiksi näiden asioiden perusteella:

  1. Mittakaava: Oulu on sopiva! Pyörällä pääsee, vaikkei ihan keskustassa asukaan. Luonto on lähellä, mutta kaupunki on kuitenkin oikean kaupungin kokoinen. Jokapäiväisessä arjessa nautin väljyydestä, mutta on mahtavaa, että kaupungista löytyy myös kulttuuria, tapahtumia ja väentungosta silloin, kun sitä kaipaan.
    Mittakaavaan liittyy myös se, että oululaiset tuntevat toisensa aika hyvin. Pienten piirien positiivinen puoli on, että on helpompaa tuntea olevansa samassa veneessä kaikkien kaupunkilaisten kanssa, ei vain omien porukoiden.
  2. Hitaus: Vantaalta Ouluun muuttaessa vauhdin muutoksen huomasi konkreettisesti. Täällä ei hötkyillä. Ihan yhtä paljon esimerkiksi töissä saadaan aikaiseksi, mutta hötkyilemättä. Ei tarvitse todistella olevansa kiireinen. Toivottavasti tämä tauti ei meille leviä. Voi olla, että kohta 1 vaikuttaa tähän, kun ei tarvitse käyttää aikaansa ruuhkiin ja pitkiin työmatkoihin, ei ole koko ajan aika kortilla.
  3. Murre: Vaikka en ole paljasjalkainen oululainen, vaan Pattijoelta, omaa ”äidinkieltä” on rentouttavaa puhua. Svaa-vokaali tekee olon mukavaksi. Voi olla, että kielemme vaikuttaa myös kohtaan 2. Ohan se ny ihan eri rytmiki ihimisesä, ko puhhuu niinkö me ruukataan puhua. Kirjoitettuna murre kuin murre sen sijaan on rasittavaa.
  4. Asenne: Välillä me valitamme vähän liikaa, mutta minusta oululainen asenne on kuitenkin parhaimmillaan periksiantamaton ja hyvällä tavalla omalaatuinen. Näistä on syntynyt menestynyttä bisnestä ja kulttuuria. Omista vahvuuksista pitää pitää kiinni. Oulu ei ole maailman metropoli, eikä näin pohjoisesta rantalomakohdetta tehdä, mutta otetaan omat hyvät puolet, outoudet ja houkutukset ja tehdään niistä menestystekijöitä. Matkimalla muita ei pärjää.

Kolmoskohtaan ei kaupunginvaltuustolla ole valtaa, mutta muihin asioihin on. Nämä olisivat siis minulle tärkeitä, jos saisin olla Oulun asioista päättämässä.

Vaalikampanja alkaa olla loppusuoralla. Itselleni tämä oli kiinnostava askel politiikan tarkkailijasta tekijäksi. Tänään vielä pikkukampanjointia Kaakkurissa ja huomenna ehkä Rotuaarilla, mutta sunnuntaina lasketaan äänet. Onpa saldo lopussa mitä tahansa, kokemus on ollut opettavainen ja on ollut ilo tavata paljon oululaisia ja keskustella meidän yhteisistä asioistamme. Vaikka politiikan määritelmä yhteisinä asioina onkin kliseinen, se on kuitenkin totta. Toivon, että kaupunginvaltuustoon valitaan avoimia, yhteistyökykyisiä ja ennakkoluulottomia edustajia!

Lähikoulussa kohtaa toisenlaisia

Sain kaupunkilaiselta kouluaiheisen kysymyksen, johon kaivoin vastaukseksi perimmäisiä ajatuksiani suomalaisen peruskoulun mahtavuudesta.
Oulussakin kaupunki tukee joidenkin yksityisten koulujen toimintaa ja näin voidaan mielestäni hyvin tehdä. Toki yksityisten koulujen tulee aina noudattaa samoja opetussuunnitelmia kuin muutkin koulut, jotta oppilailla on tasavertaiset mahdollisuudet jatko-opiskeluun. Ja näinhän nyt tapahtuukin.
Oppilaalle itselleen yksityiskoulu voi olla hyvä vaihtoehto ja vanhemmille houkutteleva mahdollisuus tarjota lapselleen oman ajatusmaailman mukaista opetusta tai esimerkiksi yksilöllisempää ympäristöä. Ymmärrän hyvin tämän näkökulman.
Toisaalta olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että kaikille yhteinen peruskoulu, lähikoulu, opettaa oppilaat kohtaamaan ihmisiä erilaisista taustoista ja ehkäisee kuiluja eri luokkien välillä. Minua harmittaa nykyinen kehitys, jossa perhetausta määrää yhä enemmän lapsen tulevaisuuden, ja eri yhteiskuntaluokat eriytyvät niin, että toisen ajattelutapaa on vaikea tavoittaa. Äärimmillään ei enää nähdä toisissa samanlaista ihmisyyttä kuin itsessä. Kannatan kaikenlaisten erilaisuuksien törmäyttämistä ja parhaimmillaan ja luonnollisimmillaan tätä tapahtuu lähikoulussa.
Eli yhteenvetona voisin sanoa, että en kannustaisi koulujen yksityistymistä tai eriytymistä yhteiskunnassa yhtään nykyistä enempää, mutta muutama ns. erilainen koulu on ihan ok myös rahoituksen kannalta.
Tärkeintä on, että koulut pysyvät tasalaatuisina, ettei synny parempia ja huonompia kouluja, joiden maineen takia oppilaat eriytyvät entisestään. On koko yhteiskunnalle eduksi, että kaikkien koululaisten sivistystaso pyritään pitämään korkealla.

Keskustaan elämää, lähiöissä tilaa puumajoille

Oulun siluetti torilta päin

Kaupunginvaltuutettujen tärkeä tehtävä on päättää, mihin ja mitä kaupunkiin rakennetaan. Oulun kaupunginvaltuusto on hyväksynyt vuonna 2016 uusi yleiskaava, josta on kyllä valitettu, joten prosessi on kesken. Kaavaan voi tutustua esimerkiksi tästä.

Kaupungin kehittäminen on monimutkainen kokonaisuus, jossa ei pidä katsoa pelkästään omalle takapihalle rakennettavia taloja tai alueita. Minun mielestäni mielenkiintoinen ja menestyvä kaupunki rakennetaan kolmella elementillä:

  • Elämää keskustaan asukkailla! Oulun keskustassa pitäisi olla koteja monenlaisille kukkaroille ja yksineläjistä perheisiin. Siksi keskustaan voidaan täydennysrakentaa asuntoja, ei pelkkiä parkkipaikkoja. Keskustan työssäkäyvätkin ovat tärkeä ryhmä elävyyden kannalta, mutta ilman asukkaita kadut hiljenevät pian ja kauppakaan ei käy.  Virkistysalueita, kuten Hupisaaret, Hollihaka ja ranta-alueita pitää säilyä kaikille keskusta-asujista turisteihin.
  • Tilaa puumajoille! Oululaiset tykkäävät asua omakotitaloissa. Keskustan ulkopuolen asuinalueilla pitääkin olla enemmän väljyyttä kuin keskustassa. Oululaisten aktiivisuuden kannalta on tärkeää, että asuinalueiden lähellä on tilaa liikkua. Rakennetut leikkipuistot, hiihtoladut ja lenkkipolut ovat yksi asia, mutta ei saa unohtaa myöskään luovuutta ja omaehtoisuutta ruokkivaa vapaata tilaa. Kevätpuroille ja puumajoille on paikkansa.
  • Asumiseen vaihtoehtoja! Pinta-alaltaan suuren kaupungin tasapuolinen kehittäminen ei tarvitse tarkoittaa samaa kaikkialle. Keskustaan enemmän kaupunkimaisuutta ja rauhaa kaipaaville mahdollisuuksia vetäytyä. Maaseudun ja kaupungin tai keskustan ja reuna-alueiden vastakkainasettelu on turhaa. Parhaimmillaan oululaiset voivat nauttia molempien parhaista puolista, toisesta arjen asumisessa ja toisesta lähimatkailuna.

Joka tapauksessa Oulua pitää suunnitella yhdessä kaikkien oululaisten kanssa. Olen ilahtunut, että kaupunki on koko ajan ottanut askelia vuorovaikutteisempaan kaavoitukseen ja nyt vuorovaikutusta hoitamaan ollaan palkkaamassa myös työntekijä. Kaupunkilaisten, elinkeinoelämän ja asiantuntijoiden näkemykset eivät varmasti aina ole yhtenevät. Mielestäni valtuutettujen tulee kertoa avoimesti päätöksiinsä vaikuttavat seikat, jotta voidaan keskustella kaupunkikehittämisestä rakentavasti.

Alle kouluikäiset ovat tärkeimpiä oululaisia

Kaupunginvaltuusto, johon vaaleissa pyrin, päättää verorahojen käytöstä. Jos tilanne olisi niin mustavalkoinen, että pitäisi valita kaikkein tärkein oululaisryhmä valitsisin pienet lapset. Syy siihen on, että siihen ryhmään panostaminen on kaikkein tehokkainta ja taloudellisinta toimintaa.

Vaikka koskaan ei ole liian myöhäistä, parhaiten tulevaisuuteen voidaan kuitenkin vaikuttaa ihmiselon varhaisessa vaiheessa. Siksi laadukas varhaiskasvatuksen tulee olla saatavilla kaikille oululaisille lapsille. Niille lapsille, joiden perhetilanne on epävakaa, päivähoito antaa tasaisemmat lähtökohdat koulutielle (lue lisää). Perhetausta ei saa määrittää ihmisen tulevaisuutta.

Toinen ennaltaehkäisevä asia, jota haluaisin Oulussa kokeilla, on nopean toiminnan ketterät kodinhoitajat. Heti, kun perheessä havaitaan hankaluuksia, vaikka pienempiäkin ja ohimeneviä, kodinhoitaja voisi tulla hätiin, jotteivat ongelmat kasvaisi. Mallia on kokeiltu jo hyvin tuloksin ja miljoonasäästöin (lue lisää).

Muitakaan oululaisia ei saa unohtaa, mutta päättäjän täytyy katsoa pitkälle tulevaisuuteen. Itse korostaisin päätöksenteossani ja valinnoissani aina pitkän tähtäimen vaikutuksia.

Eroon tyhmistä päätöksistä

Eilen järjestimme vihreiden ehdokkaiden kanssa  Kaakkurissa Mitä kuuluu Oulun lapsille -keskustelutilaisuuden ja kahvituksista huolehti pari kokoomusehdokasta. Puhujaksi saimme lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilan (kuvassa toinen vasemmalta, mukana myös Mika Seppänen, minä ja Laila Vainio). Tuomas on kyllä mies paikallaan, asiantuntemusta riittää ja arvostan hänen rohkeuttaan pohdiskella avoimesti asioita monelta kantilta. Forum24 haastatteli Tuomasta ennen illan tilaisuutta.

Sain Tuomaksen puheenvuorosta ja yleisökeskustelusta paljon ajattelemisen aihetta. Päällimmäiseksi jäi mieleen, että meillä on uskomattoman paljon tutkittua tietoa lasten ja nuorten kokemuksista sekä päätösten ja erilaisten ratkaisujen vaikutuksista, mutta tietoa ei käytetä päätöksenteossa hyväksi. Mennään mututuntumalla, tai tehdään päätöksiä, joiden vaikutukset saattavat olla täysin päinvastaisia, kuin on ollut tarkoitus.

Esimerkki mututuntumasta: Digitalisaatio ratkaisee ongelmamme, kouluihin täytyy saada viimeistä huutoa olevat laitteet, jotta koululaiset innostuvat oppimisesta ja pysyvät kehityksen kärjessä. Tuomas kertoi kuitenkin tutkimuksesta, joka osoitti, ettei asia ole näin yksinkertainen. Tutkimuksessa toinen, jopa suurempi luokka oli saavuttanut parempia oppimistuloksia kuin pienempi digilaitteilla varustettu ryhmä, kun laitteiden sijaan opettaja oli kiinnittänyt enemmän huomiota vuorovaikutukseen ja oppilaiden yksilölliseen kohtaamiseen. Millaisia johtopäätöksiä päättäjän tulisi tällaisesta tutkimuksesta vetää? Itse ajattelen niin, että mikään laite ei tee yksistään taikatemppua. Fyysisten investointien lisäksi pitää investoida myös henkiseen puoleen ja tälle Oulussa on hyvät mahdollisuudet, koska yliopistossa tehdään laadukasta kasvatustieteellistä tutkimusta. Tulevaisuusajattelua tähänkin, tabletti vanhenee muutamassa vuodessa, henkinen pääoma vain kasvaa.

Esimerkki tiedon unohtamisesta tai ohittamisesta: Varhaiskasvatuksesta käytävässä keskustelussa mennään vain omiin kokemuksiin ja jankataan kotihoitoa ja ammattikasvatusta vastakkain. Tuomas kertoi hätkähdyttävän tiedon, ekaluokkalaisten oppimiserot eivät tasoitu koko perusopetuksen aikana. Lapsen tulevaisuus on pitkälle määräytynyt jo ennen kouluun tuloa. Tämä tietohan korostaa varhaiskasvatuksen merkitystä, ennen kouluikää mahdollisuudet vaikuttaa ovat suuremmat. Julkisessa keskustelussa kuitenkin mennään syyllistämisiin ja kuvitellaan (tahallaan liioitellenkin), että ammattikasvattamisen hyvien puolten toteaminen olisi perheiden moittimista osaamattomiksi. Ne, joilla menee hyvin, vaativat itselleen oikeuksia suuntaan ja toiseen, ja ne perheet, joiden lapset hyötyisivät eniten varhaisesta varhaiskasvatuksesta puuttuvat keskustelusta. Suomessa on menty yhä enemmän siihen suuntaan, jossa perhetausta määrittää lapsen menestyksen. Näin ei ole aina ollut. Tulevaisuusajattelua: varhaiskasvatukseen satsaamalla ehkäisisimme ongelmia kouluaikoina, jolloin investointi säästää kaupungin varoja myöhemmin.

Keskustelu oli todella asiantuntevaa ja itselleni tuli kaksijakoinen olo. Päätöksistä ei monesti tiedetä, mitä ne tarkoittavat käytännössä. Eikö kuntapäättäjällä ole mahdollisuutta saada ruohonjuuritason tietoa? Onko virkamiesvalmistelussa tilaa eri vaihtoehtojen ja niiden seurausten puntaroinnille? Toisaalta tuli todella luottavainen olo. Jos itse pääsen päättämään asioista, tutkittua tietoa päätösten tueksi on kyllä olemassa ja asian parissa työskenteleviltä kysymällä saa arvokasta käytännön näkökulmaa päätöksiin.

Lopuksi: Julkisessa keskustelussa talous on erittäin määräävässä roolissa. Mihinkään ei ole varaa, velkaa ei voida ottaa ja kaikesta on säästettävä. Vaalilupaukset, joissa luvataan kaikkea hyvää kaikille ovat toki sumutusta. Oman tulevaisuusajatteluni mukaan ennakoiva toiminta on kuitenkin taloudellisempaa kuin leikkaaminen. Oulussa on korkea nuorisotyöttömyys, ja siitä ollaan huolehdittu jo vuosia. Paras aika puuttua tähänkin ongelmaan taitaa olla varhaiskasvatuksessa. Tehdään oululaisista lapsista hyvinvoivia, toiset huomioonottavia ja tulevaisuuteen luottavia nuoria ja aikuisia.

Koiraharrastaja on pätevä valtuutettu

Olin tänään talkoilemassa Oulun Koirakerhon agilitykisoissa ratamestarina (kuva rataantutustumisesta, eli ohjaajat harjoittelevat radan ensin ilman koiraa). Tunnelma oli hyvä, ratoja rakennettiin hyvällä huumorilla ja ripeästi, ihmiset tapasivat toisiaan, jännittivät ja iloitsivat koiriensa kanssa. Minulla on ollut koira 9-vuotiaasta, ja koiraharrastusten kautta olen ollut yhdistystoiminnassa hyvin aktiivisesti mukana noin 15 vuotta. Tällä kokemuksella väitän, että koiraharrastaja on erittäin pätevä olemaan myös kaupunginvaltuutettu ainakin neljästä syystä:

  1. Pitkäjänteisyys: Olen ollut kasvattamassa kahta koiraharrastusyhdistystä nollasta toimivaksi kilpailuihin valmentavaksi seuraksi. Kun koolla on vain kymmenkunta ihmistä ilman pennin pyörylää, harjoittelupaikkaa tai välineitä, vaaditaan paljon innostusta, talkootöitä, sitkeyttä ja monipuolisia osaajia, että ensimmäiset agilityharjoitukset saadaan pyörimään. Olen toiminut puheenjohtajana ja kouluttajana Vantaalla Koivukylän Koiraharrastajissa ja Oulunsalossa Lakeuden Koiraharrastajissa.
  2. Yhteistyökyky: Koiraharrastus ei erottele ketään kouluksen, ammatin, varallisuuden, asuinpaikan, sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen, mielipiteiden, iän, koon, ulkonäön, uskonnollisten näkemysten perusteella. Niinpä olenkin saanut oppia tekemään hommia yhteisen päämäärän eteen monenlaisten ihmisten kanssa. Ja olen myös saanut tutustua hyvin erilaisiin ihmisiin. Ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä, mutta voi silti olla kivaa yhdessä ja arvostaa toisten kokemusta ja näkemystä. Koiraharrastaja ei pääse kuplautumaan!
  3. Vastuu yhteisistä rahoista ja hyvä hallinto: Yhdistystoiminnassa olen oppinut toki myös yhdistyslain pykälät, yhteisten rahojen käyttämiseen liittyvän vastuun ja avoimen toiminnan tärkeyden. Päätökset pitää olla avoimesti linjattuna hallituksessa ja säännöt kaikille samat. Näin haluan toimia myös politiikassa, avoimuutta ei ole koskaan liikaa.
  4. Ihmistuntemus: Vaikka Oulun kaupungin päättäjällä pitää olla tarmoa perehtyä taustatietoihin ja pitää luvutkin mielessään, päättäjä tarvitsee myös ihmistuntemusta. Olen pitänyt eri lajien koulutuksia yli kymmenen vuotta. Koulutusryhmien vetäjä ei kouluta koiraa vaan yrittää saada ihmisen ymmärtämään asioita. Siinä hommassa olen oppinut todella paljon ihmisten moninaisuudesta, vastaanottokyvystä ja erilaisista keskustelutavoista. Siksi osaan neuvotella ja luoda ratkaisuja, mikä on tärkeää, kun halutaan saada politiikassa jotain aikaan.

Yhdistystoiminta on ihmisten kanssa toimimista. Koirilta sen sijaan olen oppinut myös paljon, esimerkiksi itselle nauramista. Aina ei radat mene niin kuin ne on suunnitellut, koira keksii paremman tavan tehdä tehtävä kuin itse on ajatellut tai lähes pitää hidasta ja kömpelöä ohjaajaa pilkkanaan. Ei tämä elämä niin vakavaa ole 🙂

Demokratia, ketä kiinnostaa

Olin tänään Oulun kaupungin järjestämässä Oulun raadissa Oulunsalossa. Idea on hyvä, toteutuksessa perinteisiä puutteita. Kerron miksi.

Oulun raadeissa on tarkoitus saada kuntalaisten panos kunnan strategiatyöhön. Järjestelyt olivat kunnossa, tilaisuus ei ollut yksi puhuu, muut kuuntelee -ilta vaan keskustelimme ryhmissä Oulun tulevaisuudesta eri teemojen kautta.

Ongelma oli sama, kuin kaikissa kuntalaisten kuulemisyrityksissä, nimittäin yleisö. Fiksua porukkaa toki, ja keskustelu oli monipuolista ja sivistynyttä. Mutta noin 50 paikallaolijasta virkansa puolesta paikalla oli lähes puolet ja loput olivat ehdokkaina vaaleissa. Rantapohjan toimittaja etsi epätoivoisesti haastateltavakseen jotain muuta kuin ehdokasta. Yksi taisi löytyä. Alle kolmekymppisiä ei ollut paikalla yhtään.

Kaupunkilaisten ääni ei todellakaan tule tasapuolisesti näkyville näin. Olen järjestänyt työssäni yleisötilaisuuksia ja tapahtumia eri aiheiden ympärille ja paininut saman asian kanssa, miten saada paikalle monipuolinen porukka, jotta mukaan tulisi myös uusia näkemyksiä. Myönnän, että en olisi itsekään ollut paikalla, ellen olisi ehdokkaana vaaleissa. Pullakahvit eivät riitä houkuttelemaan arki-iltana kahdeksi tunniksi puhumaan Oulun visioista.

Mikä neuvoksi? Miten saada ihmiset osallistumaan kaupungin asioihin? Vaalit ovat vain neljän vuoden välein, ja valitettavasti kuntavaaleissakin äänestysprosentti on ollut laskussa ja jo viimeksi se oli huolestuttavan alhainen. Koko maassa 58,2 prosenttia kävi uurnilla ja Oulussa vain 53,7. Ainakin kahta asiaa voitaisiin kokeilla:

  1. Kutsuraadit: On ylevä ajatus, että raadit ovat kaikille avoimia. Mutta käytännössä avoin kutsu houkuttaa vain tietyntyyppiset asukkaat mukaan. Kutsumalla henkilökohtaisesti eri-ikäisiä, ammattitaustaisia, perhetaustaisia, eri alueilta jne. mukaan, näkemykset monipuolistuvat. Apuna voidaan käyttää esimerkiksi palvelumuotoilussa käytettäviä menetelmiä. Vaatii enemmän tilaisuuksien valmistelua, mutta lopputulos olisi tuottoisampi. Toimisi erityisesti, jos teema olisi hieman rajatumpi kuin koko kaupungin strategia.
  2. Big data: Nyt tarvitsisin vähän insinöörin apua, mutta kuvaan ideaa yksinkertaisesti. Kyselemisen lisäksi voitaisiin katsoa, mitä asukkaat oikeasti tekevät ja mitä johtopäätöksiä siitä pitäisi vetää. Esimerkiksi miten ihmiset liikkuvat, mitä palveluita käyttävät, missä kohtaavat ongelmia, mitkä asiat toistuvat. Digitaalisissa kaupungin palveluissa seuraaminen on helpointa, mutta tässä voitaisiin myös kokeilla edustavalla otoksella tiedonkeruuta kaupunkilaisten käyttäytymisestä. Toisaalta myös palveluja voitaisiin parantaa keräämällä tietoa kaupungin työntekijöiden toiminnasta. Tietosuoja ja yksityisyysasiat pitää tietenkin hoitaa asianmukaisesti. Teknologian ja valtavan jo olemassa olevan tietomassan mahdollisuudet kiehtovat minua. Uskon, että tästä voidaan saada piristystä myös demokratialle.

Jonkinlainen yritys teknologian hyväksikäyttöön demokratian lisääjänä on tänään Oulun raadissa lanseerattu Meijän kaupunni -sovellus (toimii iOS- ja Android-puhelimissa). Sillä voi tehdä pikakyselyitä sovelluksen käyttäjille. Yhteisötoiminnan päällikkö Pasi Laukka toivoi  kaupungin hallinnon ottavan sovelluksen mahdollisuudet käyttöön tiedonhankinnassa. Hyvä alku, tosin siinäkin on vaarana se, että sitä käyttävät ne, jotka ovat valmiiksi kiinnostuneita kaupungin asioihin vaikuttamisesta. Kun siihen koukutetaan vielä nuoret sekä kiireiset keski-ikäiset, osallistuminen kasvaa. Toivotaan siis sovellukselle suosiota.

Oulun raateja on muuten vielä kolmena keskiviikkona ympäri kaupunkia. Osallistukaahan.

Kasvisruokaa voidaan lisätä kouluissa ja päiväkodeissa

Vaalikoneissa on kysytty kasvisruoasta kouluissa. Olen sitä mieltä, että kasvisruokaa voidaan lisätä ja uskon, että kasvisruoan lisääminen ei ole vain muotijuttu, vaan se on väistämätön pitkäaikainen trendi. Lihan vähentäminen on terveellistä ihmisille ja ympäristölle, eläinten hyvinvoinnista puhumattakaan.
 
Itse vältän tehotuotettua lihaa aina kun mahdollista, mutta en ole täysin kasvissyöjä. Pakastimessa on kempeleläiseltä Ohukaisen tilalta ostettu karitsa, jolla meillä pysytään lihassa koko vuosi. Ei se eläimen teurastus harmita, vaan epämiellyttävä elämä sitä ennen. Siksi itse syön mieluiten vain riistaa tai eläimiä, joiden olot tunnen.
 
Julkisessa kasvisruokakeskustelussa on todella outoja piirteitä. Jossain on ilmeisesti toisten syömisiä kyttääviä syyllistäjiä. Itse en ole sellaisiin törmännyt, ellei lasketa opiskeluaikana grillibileissä olleita kasvissyöjiä, jotka huomasivat yhtäkkiä syövänsä pekoninmakuisia sipsejä ja pomppivat raivoissaan naksupussin päällä. (Eihän sipseissä tosiaan pekonia ollut, vaan pelkkää savuaromia.)
 
Toiset taas ovat unohtaneet, että ihmiset ovat syöneet aiemmin paljon vähemmän lihaa ja voineet ihan hyvin. Kaikkihan rakastivat pinaattilättyjä koulussa! Ehdotus lihansyönnin vähentämisestä on joillekin henkilökohtainen loukkaus.
 
Minusta asia on yksinkertainen, jokainen valitsee itse, mitä suuhunsa laittaa, mutta julkisten ruokapalvelujen tulee olla tasapainoisia, kestäviä ja ekonomisia, mieluiten tuossa järjestyksessä.
Kasper Strömman on helsinkiläishipsteri, jonka huumori osuu tällaisen pellonlaidalla asujankin nauruhermoon. Tässäpä osuvaa parodiaa ruokakeskustelusta pinaattilättyjen kautta.

Yksin kotona vai ”kunnalliskotiin”?

Vaalikoneissa yhtenä aiheena on ollut vanhusten kotihoito. Vaalikoneille tyypillisesti vastauksena on ollut joko tai, kotihoitoa tai laitospaikkoja. Tosielämässä päätökset ovat monimutkaisia, eikä valtuutettu päätä pelkästään laitospaikkojen määrästä vaan myös niistä asioista, jotka edeltävät vanhuutta ja vaikuttavat hoidon tarpeeseen. Hoitoa tarvitsevilla on myös erilaisia näkemyksiä. Toisia ajatus ”kunnalliskodista” on karmiva, toisia taas ahdistaa olla yksin kotona.

Muistiliiton ehdokassitoumukseen kirjoitinkin näin: ”Sitoudun edistämään kaupungin päätöksissä ongelmien ennaltaehkäisyä. Soten siirtyessä maakunnille, kunnat voivat edelleen vaikuttaa mm. kaavoituksen ja sivistyksen ja kulttuurin keinoin kuntalaisten aktiivisuuteen ja harrastuksiin ja sitä kautta edistää muistiterveyttä.”

Siskoni on oikea muistiguru, ja hänen kauttaan minäkin olen jonkin verran viisastunut muisti- ja vanhusasioissa. Tiedän keneltä kysyä asiantuntevaa neuvoa, kun nämä asiat askarruttavat. Mutta yhtä ainoaa oikeaa vastausta ei vanhustenhoidossakaan ole. Pitäisikö kaikkien päästä hoitokotiin heti halutessaan? Pitääkö vanhuksen myydä oma kotinsa, kun hän muuttaa sieltä pois ja maksaa palveluista enemmän itse? Mitä pitäisi tehdä, jos vanhus haluaa asua kotona, mutta se ei ole turvallista? Paljonko omaishoitajalle pitäisi maksaa ja millaisia palveluja tarjota?

Kuntapäättäjänä punnitsisin päätösten pitkän tähtäimen vaikutuksia. Jos omaishoitaja uupuu, eikä pääse koskaan vapaalle, kohta hoitoa tarvitsevat molemmat ja kustannukset kasvavat.  Muistiliitto muistuttaa, että ”aivoterveyden edistämisen keinot ovat kaikille tuttuja: esimerkiksi liikunta, sosiaalisuus, terveellinen ruoka ja mielekkäät harrastukset pitävät aivot ja muistin vireänä.” Näissä asioissa kuntapäättäjän rooli on yhä tärkeämpi, kun terveyspalveluista päättäminen menee muualle.

Tämän Hesarin vaalikoneen väittämän kanssa olin jokseenkin eri mieltä: Laitospainotteista vanhushuoltoa pitää Oulussa merkittävästi vähentää ja säästää näin veronmaksajien rahoja.

Vastaukseni: ”Tavoite ei ole pelkkä laitospaikkojen vähentäminen. Oulun vanhuspalvelut painottuvat jo nyt enemmän avopalveluihin kuin muissa suurissa kaupungeissa, vaikkakin kaupunki käyttää suurista kaupungeista eniten rahaa vanhuspalvelujen järjestämiseen yhtä yli 75-vuotiasta kohti. Tämä johtuu siitä, että oululaisvanhukset ovat jostain syystä muiden kaupunkien vanhuksia sairaampia. Ennaltaehkäisevään hoitoon ja toimintakyvyn ylläpitoon keskittyminen vähentää laitospaikkojen tarvetta ja myös kustannuksia.”

Metsien suojelua pidetään hömppänä

Eilen pääkirjaston Pakkala-salissa keskusteltiin Sanginjoen ulkometsästä. Tupa oli lähes täynnä, aihe kiinnostaa oululaisia. Ensin lyhyesti tärkein, mielestäni metsä voitaisiin suojella. Monimuotoista metsää on kaupungin lähellä vähän. Mielestäni tilaisuudessa tuli hyvin esille se, miten luonnon arvo unohdetaan, kun sitä ei voida täsmällisesti euroiksi muuttaa samaan tapaan kuin runkojen kaataminen ja myynti. Luonto tuottaa kiistatta terveyshyötyjä. Pioneerityötä luontomatkailussa tehnyt Jari Peltomäki (Finnature) puhui tilaisuudessa voimakkaasti luonnon arvokkuuden puolesta ja muistutti, että esimerkiksi Hollannissa yritetään palauttaa metsoja luontoon ja yhden metson arvoksi on siellä laskettu 25000 euroa. Sanginjoen metsojen lisääntyminen on tuolla laskuopilla paljon kannattavampaa kuin metsänhakkuu. Itse uskon, että luontomatkailusta voidaan tehdä merkittävä elinkeino alueellamme. Huvipuistoja on joka puolella maailmaa, mutta suomalaista luontoa ei. Se pitää vain osata tuotteistaa ja markkinoida. Nyt Suomi on saanut maailmanlaajuisesti näkyvyyttä matkailussa, joten oululaistenkin pitää ottaa oman osansa näistä mahdollisuuksista.

Sitten toinen toistaiseksi päätöksenteon ulkopuolista ihmetyttävä asia. Kaupungin päätöksenteossa suojelupäätös on pyörinyt pitkään ja oudoilla kierteillä. On ollut painostussyytöksiä ja valtuustosekoilua. Kalevan jutussakin (paperilehdessä, ei tässä nettiversiossa) mainittiin keskustalaisen valtuutetun äänestäneen suojelua vastaan, koska ”oli ärsyyntynyt luonnonsuojelijoiden voimakkaasta lobbauksesta” mutta nyt on kääntynyt suojelun kannalle. Kärjistän: ensin suojelu tuntui ituhippien hömpötykseltä, mutta kun siihen perehtyi ja huomasi liiketoimintamahdollisuudet, suojelua voikin kannattaa.

SEURAA VAALILUPAUS: Jos pääsen valtuustoon, lupaan, että punnitsen päätöksissäni tietoa eri näkökulmista enkä päätä mielipidettäni sen mukaan ketkä henkilöt asiaa kannattavat tai vastustavat. Mielipiteen muuttaminen on ihan kunniallista touhua, olosuhteet muuttuvat, tietoa tulee lisää tai voi vain yksinkertaisesti muuttaa mieltään. Mutta toivon, että alunperin päätös tehdään faktapohjalta, eikä anneta tunteiden tai henkilökemioiden vaikuttaa. Arvot tietenkin vaikuttavat siihen, millaisia johtopäätöksiä faktoista tehdään, muutenhan kaikki olisivat aina kaikesta samaa mieltä.

Kuva on muutaman vuoden takaiselta retkeltä Hossasta, Suomen uusimmasta kansallispuistosta.