Eroon tyhmistä päätöksistä

Eilen järjestimme vihreiden ehdokkaiden kanssa  Kaakkurissa Mitä kuuluu Oulun lapsille -keskustelutilaisuuden ja kahvituksista huolehti pari kokoomusehdokasta. Puhujaksi saimme lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilan (kuvassa toinen vasemmalta, mukana myös Mika Seppänen, minä ja Laila Vainio). Tuomas on kyllä mies paikallaan, asiantuntemusta riittää ja arvostan hänen rohkeuttaan pohdiskella avoimesti asioita monelta kantilta. Forum24 haastatteli Tuomasta ennen illan tilaisuutta.

Sain Tuomaksen puheenvuorosta ja yleisökeskustelusta paljon ajattelemisen aihetta. Päällimmäiseksi jäi mieleen, että meillä on uskomattoman paljon tutkittua tietoa lasten ja nuorten kokemuksista sekä päätösten ja erilaisten ratkaisujen vaikutuksista, mutta tietoa ei käytetä päätöksenteossa hyväksi. Mennään mututuntumalla, tai tehdään päätöksiä, joiden vaikutukset saattavat olla täysin päinvastaisia, kuin on ollut tarkoitus.

Esimerkki mututuntumasta: Digitalisaatio ratkaisee ongelmamme, kouluihin täytyy saada viimeistä huutoa olevat laitteet, jotta koululaiset innostuvat oppimisesta ja pysyvät kehityksen kärjessä. Tuomas kertoi kuitenkin tutkimuksesta, joka osoitti, ettei asia ole näin yksinkertainen. Tutkimuksessa toinen, jopa suurempi luokka oli saavuttanut parempia oppimistuloksia kuin pienempi digilaitteilla varustettu ryhmä, kun laitteiden sijaan opettaja oli kiinnittänyt enemmän huomiota vuorovaikutukseen ja oppilaiden yksilölliseen kohtaamiseen. Millaisia johtopäätöksiä päättäjän tulisi tällaisesta tutkimuksesta vetää? Itse ajattelen niin, että mikään laite ei tee yksistään taikatemppua. Fyysisten investointien lisäksi pitää investoida myös henkiseen puoleen ja tälle Oulussa on hyvät mahdollisuudet, koska yliopistossa tehdään laadukasta kasvatustieteellistä tutkimusta. Tulevaisuusajattelua tähänkin, tabletti vanhenee muutamassa vuodessa, henkinen pääoma vain kasvaa.

Esimerkki tiedon unohtamisesta tai ohittamisesta: Varhaiskasvatuksesta käytävässä keskustelussa mennään vain omiin kokemuksiin ja jankataan kotihoitoa ja ammattikasvatusta vastakkain. Tuomas kertoi hätkähdyttävän tiedon, ekaluokkalaisten oppimiserot eivät tasoitu koko perusopetuksen aikana. Lapsen tulevaisuus on pitkälle määräytynyt jo ennen kouluun tuloa. Tämä tietohan korostaa varhaiskasvatuksen merkitystä, ennen kouluikää mahdollisuudet vaikuttaa ovat suuremmat. Julkisessa keskustelussa kuitenkin mennään syyllistämisiin ja kuvitellaan (tahallaan liioitellenkin), että ammattikasvattamisen hyvien puolten toteaminen olisi perheiden moittimista osaamattomiksi. Ne, joilla menee hyvin, vaativat itselleen oikeuksia suuntaan ja toiseen, ja ne perheet, joiden lapset hyötyisivät eniten varhaisesta varhaiskasvatuksesta puuttuvat keskustelusta. Suomessa on menty yhä enemmän siihen suuntaan, jossa perhetausta määrittää lapsen menestyksen. Näin ei ole aina ollut. Tulevaisuusajattelua: varhaiskasvatukseen satsaamalla ehkäisisimme ongelmia kouluaikoina, jolloin investointi säästää kaupungin varoja myöhemmin.

Keskustelu oli todella asiantuntevaa ja itselleni tuli kaksijakoinen olo. Päätöksistä ei monesti tiedetä, mitä ne tarkoittavat käytännössä. Eikö kuntapäättäjällä ole mahdollisuutta saada ruohonjuuritason tietoa? Onko virkamiesvalmistelussa tilaa eri vaihtoehtojen ja niiden seurausten puntaroinnille? Toisaalta tuli todella luottavainen olo. Jos itse pääsen päättämään asioista, tutkittua tietoa päätösten tueksi on kyllä olemassa ja asian parissa työskenteleviltä kysymällä saa arvokasta käytännön näkökulmaa päätöksiin.

Lopuksi: Julkisessa keskustelussa talous on erittäin määräävässä roolissa. Mihinkään ei ole varaa, velkaa ei voida ottaa ja kaikesta on säästettävä. Vaalilupaukset, joissa luvataan kaikkea hyvää kaikille ovat toki sumutusta. Oman tulevaisuusajatteluni mukaan ennakoiva toiminta on kuitenkin taloudellisempaa kuin leikkaaminen. Oulussa on korkea nuorisotyöttömyys, ja siitä ollaan huolehdittu jo vuosia. Paras aika puuttua tähänkin ongelmaan taitaa olla varhaiskasvatuksessa. Tehdään oululaisista lapsista hyvinvoivia, toiset huomioonottavia ja tulevaisuuteen luottavia nuoria ja aikuisia.

Yksin kotona vai ”kunnalliskotiin”?

Vaalikoneissa yhtenä aiheena on ollut vanhusten kotihoito. Vaalikoneille tyypillisesti vastauksena on ollut joko tai, kotihoitoa tai laitospaikkoja. Tosielämässä päätökset ovat monimutkaisia, eikä valtuutettu päätä pelkästään laitospaikkojen määrästä vaan myös niistä asioista, jotka edeltävät vanhuutta ja vaikuttavat hoidon tarpeeseen. Hoitoa tarvitsevilla on myös erilaisia näkemyksiä. Toisia ajatus ”kunnalliskodista” on karmiva, toisia taas ahdistaa olla yksin kotona.

Muistiliiton ehdokassitoumukseen kirjoitinkin näin: ”Sitoudun edistämään kaupungin päätöksissä ongelmien ennaltaehkäisyä. Soten siirtyessä maakunnille, kunnat voivat edelleen vaikuttaa mm. kaavoituksen ja sivistyksen ja kulttuurin keinoin kuntalaisten aktiivisuuteen ja harrastuksiin ja sitä kautta edistää muistiterveyttä.”

Siskoni on oikea muistiguru, ja hänen kauttaan minäkin olen jonkin verran viisastunut muisti- ja vanhusasioissa. Tiedän keneltä kysyä asiantuntevaa neuvoa, kun nämä asiat askarruttavat. Mutta yhtä ainoaa oikeaa vastausta ei vanhustenhoidossakaan ole. Pitäisikö kaikkien päästä hoitokotiin heti halutessaan? Pitääkö vanhuksen myydä oma kotinsa, kun hän muuttaa sieltä pois ja maksaa palveluista enemmän itse? Mitä pitäisi tehdä, jos vanhus haluaa asua kotona, mutta se ei ole turvallista? Paljonko omaishoitajalle pitäisi maksaa ja millaisia palveluja tarjota?

Kuntapäättäjänä punnitsisin päätösten pitkän tähtäimen vaikutuksia. Jos omaishoitaja uupuu, eikä pääse koskaan vapaalle, kohta hoitoa tarvitsevat molemmat ja kustannukset kasvavat.  Muistiliitto muistuttaa, että ”aivoterveyden edistämisen keinot ovat kaikille tuttuja: esimerkiksi liikunta, sosiaalisuus, terveellinen ruoka ja mielekkäät harrastukset pitävät aivot ja muistin vireänä.” Näissä asioissa kuntapäättäjän rooli on yhä tärkeämpi, kun terveyspalveluista päättäminen menee muualle.

Tämän Hesarin vaalikoneen väittämän kanssa olin jokseenkin eri mieltä: Laitospainotteista vanhushuoltoa pitää Oulussa merkittävästi vähentää ja säästää näin veronmaksajien rahoja.

Vastaukseni: ”Tavoite ei ole pelkkä laitospaikkojen vähentäminen. Oulun vanhuspalvelut painottuvat jo nyt enemmän avopalveluihin kuin muissa suurissa kaupungeissa, vaikkakin kaupunki käyttää suurista kaupungeista eniten rahaa vanhuspalvelujen järjestämiseen yhtä yli 75-vuotiasta kohti. Tämä johtuu siitä, että oululaisvanhukset ovat jostain syystä muiden kaupunkien vanhuksia sairaampia. Ennaltaehkäisevään hoitoon ja toimintakyvyn ylläpitoon keskittyminen vähentää laitospaikkojen tarvetta ja myös kustannuksia.”

Metsien suojelua pidetään hömppänä

Eilen pääkirjaston Pakkala-salissa keskusteltiin Sanginjoen ulkometsästä. Tupa oli lähes täynnä, aihe kiinnostaa oululaisia. Ensin lyhyesti tärkein, mielestäni metsä voitaisiin suojella. Monimuotoista metsää on kaupungin lähellä vähän. Mielestäni tilaisuudessa tuli hyvin esille se, miten luonnon arvo unohdetaan, kun sitä ei voida täsmällisesti euroiksi muuttaa samaan tapaan kuin runkojen kaataminen ja myynti. Luonto tuottaa kiistatta terveyshyötyjä. Pioneerityötä luontomatkailussa tehnyt Jari Peltomäki (Finnature) puhui tilaisuudessa voimakkaasti luonnon arvokkuuden puolesta ja muistutti, että esimerkiksi Hollannissa yritetään palauttaa metsoja luontoon ja yhden metson arvoksi on siellä laskettu 25000 euroa. Sanginjoen metsojen lisääntyminen on tuolla laskuopilla paljon kannattavampaa kuin metsänhakkuu. Itse uskon, että luontomatkailusta voidaan tehdä merkittävä elinkeino alueellamme. Huvipuistoja on joka puolella maailmaa, mutta suomalaista luontoa ei. Se pitää vain osata tuotteistaa ja markkinoida. Nyt Suomi on saanut maailmanlaajuisesti näkyvyyttä matkailussa, joten oululaistenkin pitää ottaa oman osansa näistä mahdollisuuksista.

Sitten toinen toistaiseksi päätöksenteon ulkopuolista ihmetyttävä asia. Kaupungin päätöksenteossa suojelupäätös on pyörinyt pitkään ja oudoilla kierteillä. On ollut painostussyytöksiä ja valtuustosekoilua. Kalevan jutussakin (paperilehdessä, ei tässä nettiversiossa) mainittiin keskustalaisen valtuutetun äänestäneen suojelua vastaan, koska ”oli ärsyyntynyt luonnonsuojelijoiden voimakkaasta lobbauksesta” mutta nyt on kääntynyt suojelun kannalle. Kärjistän: ensin suojelu tuntui ituhippien hömpötykseltä, mutta kun siihen perehtyi ja huomasi liiketoimintamahdollisuudet, suojelua voikin kannattaa.

SEURAA VAALILUPAUS: Jos pääsen valtuustoon, lupaan, että punnitsen päätöksissäni tietoa eri näkökulmista enkä päätä mielipidettäni sen mukaan ketkä henkilöt asiaa kannattavat tai vastustavat. Mielipiteen muuttaminen on ihan kunniallista touhua, olosuhteet muuttuvat, tietoa tulee lisää tai voi vain yksinkertaisesti muuttaa mieltään. Mutta toivon, että alunperin päätös tehdään faktapohjalta, eikä anneta tunteiden tai henkilökemioiden vaikuttaa. Arvot tietenkin vaikuttavat siihen, millaisia johtopäätöksiä faktoista tehdään, muutenhan kaikki olisivat aina kaikesta samaa mieltä.

Kuva on muutaman vuoden takaiselta retkeltä Hossasta, Suomen uusimmasta kansallispuistosta.

 

 

Otatko kympin nyt vai satasen huomenna?

Osallistuin vuonna 2010 ulkoministeriön toimittajille järjestämään kehitysakatemiaan. Osana koulutusta kävimme opintomatkalla Etiopiassa. Siellä yksi kauan vesihuollon kanssa maassa työskennellyt suomalainen kertoi minulle, että jopa hänen vakaassa yrityksessään työskentelevät paikalliset ottaisivat mieluummin tänään 50 euroa kuin ensi kuussa 500 euroa. Epävarmuus on niin suuri, että tulevaisuuteen ei uskalleta luottaa, mikä tekee koko yhteiskunnan toiminnasta lyhytnäköistä.

Välillä vaikuttaa siltä, että olemme Suomessa samanlaisia. Maksamme mieluummin muutaman vuoden kuluttua 170 000 euroa kuin tänä vuonna 4500 euroa.

Iceheartsissa on kyse todellakin ihan muusta kuin muutaman pojan tuetusta jääkiekkoharrastuksesta.

Annan esimerkin: Vantaalta alkanut Icehearts-toiminta tuli pari vuotta sitten Ouluun. Ideana on koota yhteistyössä kaupungin sosiaalitoimen ja koulun kanssa tukea tarvitsevista lapsista joukkue, joka toimii yhdessä 12 vuoden ajan. Julkisuuteen Icehearts näkyy usein harrastustoiminnan kautta, mutta sen toiminta on paljon muuta. Joukkueeseen kuuluvien elämästä otetaan kokonaisvastuu. Joukkueen kasvattaja (ei lajivalmentaja) on turvallinen aikuinen, johon joukkueen jäsen ja hänen perheensä voi luoda pitkäkestoisen suhteen. Hän tekee yhteistyötä eri tahojen kanssa. Oululaista joukkuetta luotsaava Jari Malmi kertoi minulle työstään ja nostan hänelle kyllä hattua korkealle. Hän vetää joukkueen säännöllistä harrastustoimintaa, mutta on mukana poikien elämässä kaikin tavoin, koulussa ja muussa arjessa, aina kun tarvitaan. Kyse on todellakin ihan muusta kuin muutaman pojan tuetusta jääkiekkoharrastuksesta.

Iceheartsin tulokset ovat vaikuttavia. 20 vuotta kehitetty malli on palkittu useilla tunnustuksilla Eurooppaa myöten.

Oulun kaupunki maksoi tällaisesta tehokkaaksi todetusta syrjäytymisen ennaltaehkäisystä  strategiarahoista  50 000 euroa vuodessa kahden vuoden ajan. Vuodelle 2017 Iceheartin yllätykseksi rahoitus loppui. Juttelin Iceheartsin toiminnanjohtaja Teemu Vartiamäen kanssa, ja hän harmitteli Oulun kaupungin kanssa muodostunutta tilannetta. Hän kertoi painottaneensa alunperin kaupungille rahoitusneuvotteluissa, että rahoituksen pitää olla pitkäjänteistä tai toimintaa ei kannata aloittaa ollenkaan. Iceheartsissa ajatellaan koko lapsuutta ja nuoruutta, kuusivuotiaiden matkaa täysi-ikäisyyteen. Nyt Oulun joukkue toimii Iceheartsin omalla rahoituksella näillä näkymin enää kesä-heinäkuun vaihteeseen.

Ennaltaehkäisyn tuloksia on vaikea laskea euroissa. Mutta yritetään silti hieman yleistäen. Kaupunki siis rahoitti yhtä oululaista Icehearts-joukkuelaista noin 4500 eurolla  / vuosi (joukkueissa on 15-25 jäsentä, joten yhtä joukkueen jäsentä kohti laskettu kustannus vaihtelee). Syrjäytymisen hintaa on laskettu monin tavoin, mutta yhden tutkimuksen mukaan lasku voi olla jopa 170 000 euroa vuodessa. Kannattaa siis investoida nyt, ja säästää menoissa jopa 165 500 euroa myöhemmin! Ja tässä luvussa olivat vain terveysmenot, otetaanpa mukaan vielä muut menot menetetyistä tuloista puhumattakaan.

Kyllä kyllä, yksinkertaistettuja oletuksia. Mistä voimme tietää, olisiko yksikään joukkueen jäsenistä syrjäytynyt ja tuottanut kustannuksia, vaikka he eivät osallistuisikaan joukkueeseen. Tämä on ennaltaehkäisevien toimien vaikutuksen mittaamisessa aina hankalaa. Silti pitää yrittää. Meillä on valitettavan paljon kokemusta siitä, mitä ennaltaehkäisyn vähentäminen vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen jo 1990-luvun laman ajasta lähtien. Kaikki me tiedämme tämän, mutta silti näyttää olevan helpompaa katsoa rahapussiin pari vuotta eteenpäin kuin 25 vuotta.

Icehearts on vain yksi esimerkki tutkitusti tehokkaasta ennaltaehkäisevästä toiminnasta. Mielestäni kaupunkien päätöksenteossa pitää olla enemmän tulevaisuusajattelua ja rohkeutta investoida ihmisiin ja nähdä asiat kokonaisuuksina, ei vain oman hallinnonalan tai pienen vuosibudjetin kannalta. Kokeilujakin voidaan tehdä, mutta pitkäjänteisesti, parissa vuodessa ei juuri missään asiassa saada pysyviä tuloksia aikaan. Toivon, että Oulussa nähdään, mitä toiminnan jatkamisella voidaan saavuttaa ja toisaalta mitä sen loppumisella menetetään. Oululaiset kansanedustajat olivat menossa tapaamaan Vartiamäkeä, joten pidän peukkuja hyvälle ratkaisulle.

Helsingin Sanomat uutisoi vastikään uudenlaisesta mallista, jossa lastensuojeluun hankittaisiin rahaa yksityisiltä sijoittajilta. Oulukin oli artikkelissa mainittu yhtenä kaupunkina, jossa hanketta harkitaan. Äkkiseltään lastensuojelu ja sijoittaminen kuulostavat huonosti yhteensopivalta. Mutta juuri edellämainitun ennaltaehkäisemisen mittausongelman takia tällaiset kokeilut ovat kiinnostavia.

Suurin kustannus syrjäytymisestä on ilman muuta inhimillinen.

Alkoiko jo ärsyttää jatkuva rahasta ja kustannuksista puhuminen syrjäytymisen yhteydessä? Niin minuakin. Suurin kustannus syrjäytymisestä on ilman muuta inhimillinen.