Vaalikoneet vastakkainasettelun asialla

Pia Alatorvinen ui Sanginjoessa kesällä koiransa kanssa
Tässä kaupunkilainen viettää aikaa maalla.

Olen toisaalta, mutta toisaalta -ihminen. Tuppaan näkemään asioissa aina useampia puolia ja olen sujuvasti samastakin asiasta montaa mieltä yhtäaikaa. Jopa hieman kadehdin niitä ihmisiä, jotka ovat täysillä jotain mieltä ja aivan varmoja asiastaan. (Oikeasti en, mutta politiikassa sellainen olisi ulospäin varmaankin myyvää. Todellinen maailma on kuitenkin monimutkainen, ja harvassa asiassa on vain yhtä oikeaa tapaa menetellä.)

Siksipä onkin hankala täyttää vaalikoneita. Samoilla perusteilla voisi olla väitteistä jokseenkin eri tai samaa mieltä. Suosittelenkin lukemaan ehdokkaiden perustelut, ne ovat paljon avaavampia kuin pelkät viisarit.

Muutama harmittava vastakkainasettelua korostava kysymys on tullut esille niissä muutamassa vaalikoneessa, jotka olen ehtinyt jo täyttää. Yksi niistä on Oulun keskusta-alue vs. muut alueet. Jostain syystä toistellaan jatkuvasti sitä, että keskustan kehittäminen on vaikkapa Kiimingiltä, Oulunsalolta tai Haukiputaalta pois. Samaa keskustelua käydään myös isommassa mittakaavassa, Oulu vie voimat maakunnasta, pääkaupunki muulta Suomelta.

Mutta Oulussa kuntaliitos hiertää edelleen. Itse muutin Oulunsaloon 2008 vielä itsenäisen kunnan alueelle. Tokihan asiointi oli helppoa, lampsin kunnantalolle, piirtelin ruutupaperille aidan kuvan ja sain rakennusluvan saman tien. (Kaikki, jotka ovat nähneet piirustustaitoni, saattavat nyt hieman ihmetellä.) Perustimme paikallisen koiraharrastusseuran Salonpäähän ja saimme kunnalta syrjäisen hiekkakentän käyttöömme helposti. Kaikenlainen yhteistyö oli sujuvaa, kun kaikki tunsivat toisensa.

Kuntaliitosten jälkeen kaikki huonompaan suuntaan menevät muutokset pannaan ison pahan Oulun piikkiin, mutta huomataanko myönteiset asiat? Yhtenä esimerkkinä voisin kertoa vaikkapa Oulunsalon vesiasioista sen verran, että ns. tupakkiaskin kanteen piirretyistä putkikartastoista on nyt päästy nykyaikaan ja vesiputkien sijainnit tietävät muutkin kuin ne 1960-luvulla maahan kaivaneet työntekijät. Vähentää putkirikkoja ja nopeuttaa korjaustöitä aika paljon.

Tunne menneestä häviöstä tai väärinkohtelusta on voimakas. Siitä pitäisi Oulussa päästä irti ja lakata laskemasta naapurikylän tai kaupunkikeskustan ”saamisia” ja verrata omaan alueeseen. Jos kuntaliitosta ei osattu hoitaa hyvin, hoidetaan asioita sitten jatkossa paremmin. Itse olen tässäkin toisaalta ja toisaalta kannoilla, suuri osa kulttuuritapahtumista, joiden hyväksi työskentelen ja joissa viihdyn, ovat kaupungin ytimessä, mutta meillä on myös maaseudun kehittämishankkeita, pidän itseäni kaupunkilaisena, mutta asun pellon laidassa, vietän kesäni enimmäkseen Sanginjoen mökillä (kuva) ja harrastan Oulunsalon laitamilla koirieni kanssa. Näitä erilaisia näkemyksiäni ja kokemuksiani käytän, kun harkitsen, mille kannalle käännyn ja mitkä perusteet ovat vahvimpia päätöksenteossa. En halua jumittaa yhdessä lokerossa.

Koiraharrastaja on pätevä valtuutettu

Olin tänään talkoilemassa Oulun Koirakerhon agilitykisoissa ratamestarina (kuva rataantutustumisesta, eli ohjaajat harjoittelevat radan ensin ilman koiraa). Tunnelma oli hyvä, ratoja rakennettiin hyvällä huumorilla ja ripeästi, ihmiset tapasivat toisiaan, jännittivät ja iloitsivat koiriensa kanssa. Minulla on ollut koira 9-vuotiaasta, ja koiraharrastusten kautta olen ollut yhdistystoiminnassa hyvin aktiivisesti mukana noin 15 vuotta. Tällä kokemuksella väitän, että koiraharrastaja on erittäin pätevä olemaan myös kaupunginvaltuutettu ainakin neljästä syystä:

  1. Pitkäjänteisyys: Olen ollut kasvattamassa kahta koiraharrastusyhdistystä nollasta toimivaksi kilpailuihin valmentavaksi seuraksi. Kun koolla on vain kymmenkunta ihmistä ilman pennin pyörylää, harjoittelupaikkaa tai välineitä, vaaditaan paljon innostusta, talkootöitä, sitkeyttä ja monipuolisia osaajia, että ensimmäiset agilityharjoitukset saadaan pyörimään. Olen toiminut puheenjohtajana ja kouluttajana Vantaalla Koivukylän Koiraharrastajissa ja Oulunsalossa Lakeuden Koiraharrastajissa.
  2. Yhteistyökyky: Koiraharrastus ei erottele ketään kouluksen, ammatin, varallisuuden, asuinpaikan, sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen, mielipiteiden, iän, koon, ulkonäön, uskonnollisten näkemysten perusteella. Niinpä olenkin saanut oppia tekemään hommia yhteisen päämäärän eteen monenlaisten ihmisten kanssa. Ja olen myös saanut tutustua hyvin erilaisiin ihmisiin. Ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä, mutta voi silti olla kivaa yhdessä ja arvostaa toisten kokemusta ja näkemystä. Koiraharrastaja ei pääse kuplautumaan!
  3. Vastuu yhteisistä rahoista ja hyvä hallinto: Yhdistystoiminnassa olen oppinut toki myös yhdistyslain pykälät, yhteisten rahojen käyttämiseen liittyvän vastuun ja avoimen toiminnan tärkeyden. Päätökset pitää olla avoimesti linjattuna hallituksessa ja säännöt kaikille samat. Näin haluan toimia myös politiikassa, avoimuutta ei ole koskaan liikaa.
  4. Ihmistuntemus: Vaikka Oulun kaupungin päättäjällä pitää olla tarmoa perehtyä taustatietoihin ja pitää luvutkin mielessään, päättäjä tarvitsee myös ihmistuntemusta. Olen pitänyt eri lajien koulutuksia yli kymmenen vuotta. Koulutusryhmien vetäjä ei kouluta koiraa vaan yrittää saada ihmisen ymmärtämään asioita. Siinä hommassa olen oppinut todella paljon ihmisten moninaisuudesta, vastaanottokyvystä ja erilaisista keskustelutavoista. Siksi osaan neuvotella ja luoda ratkaisuja, mikä on tärkeää, kun halutaan saada politiikassa jotain aikaan.

Yhdistystoiminta on ihmisten kanssa toimimista. Koirilta sen sijaan olen oppinut myös paljon, esimerkiksi itselle nauramista. Aina ei radat mene niin kuin ne on suunnitellut, koira keksii paremman tavan tehdä tehtävä kuin itse on ajatellut tai lähes pitää hidasta ja kömpelöä ohjaajaa pilkkanaan. Ei tämä elämä niin vakavaa ole 🙂