Eroon tyhmistä päätöksistä

Eilen järjestimme vihreiden ehdokkaiden kanssa  Kaakkurissa Mitä kuuluu Oulun lapsille -keskustelutilaisuuden ja kahvituksista huolehti pari kokoomusehdokasta. Puhujaksi saimme lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilan (kuvassa toinen vasemmalta, mukana myös Mika Seppänen, minä ja Laila Vainio). Tuomas on kyllä mies paikallaan, asiantuntemusta riittää ja arvostan hänen rohkeuttaan pohdiskella avoimesti asioita monelta kantilta. Forum24 haastatteli Tuomasta ennen illan tilaisuutta.

Sain Tuomaksen puheenvuorosta ja yleisökeskustelusta paljon ajattelemisen aihetta. Päällimmäiseksi jäi mieleen, että meillä on uskomattoman paljon tutkittua tietoa lasten ja nuorten kokemuksista sekä päätösten ja erilaisten ratkaisujen vaikutuksista, mutta tietoa ei käytetä päätöksenteossa hyväksi. Mennään mututuntumalla, tai tehdään päätöksiä, joiden vaikutukset saattavat olla täysin päinvastaisia, kuin on ollut tarkoitus.

Esimerkki mututuntumasta: Digitalisaatio ratkaisee ongelmamme, kouluihin täytyy saada viimeistä huutoa olevat laitteet, jotta koululaiset innostuvat oppimisesta ja pysyvät kehityksen kärjessä. Tuomas kertoi kuitenkin tutkimuksesta, joka osoitti, ettei asia ole näin yksinkertainen. Tutkimuksessa toinen, jopa suurempi luokka oli saavuttanut parempia oppimistuloksia kuin pienempi digilaitteilla varustettu ryhmä, kun laitteiden sijaan opettaja oli kiinnittänyt enemmän huomiota vuorovaikutukseen ja oppilaiden yksilölliseen kohtaamiseen. Millaisia johtopäätöksiä päättäjän tulisi tällaisesta tutkimuksesta vetää? Itse ajattelen niin, että mikään laite ei tee yksistään taikatemppua. Fyysisten investointien lisäksi pitää investoida myös henkiseen puoleen ja tälle Oulussa on hyvät mahdollisuudet, koska yliopistossa tehdään laadukasta kasvatustieteellistä tutkimusta. Tulevaisuusajattelua tähänkin, tabletti vanhenee muutamassa vuodessa, henkinen pääoma vain kasvaa.

Esimerkki tiedon unohtamisesta tai ohittamisesta: Varhaiskasvatuksesta käytävässä keskustelussa mennään vain omiin kokemuksiin ja jankataan kotihoitoa ja ammattikasvatusta vastakkain. Tuomas kertoi hätkähdyttävän tiedon, ekaluokkalaisten oppimiserot eivät tasoitu koko perusopetuksen aikana. Lapsen tulevaisuus on pitkälle määräytynyt jo ennen kouluun tuloa. Tämä tietohan korostaa varhaiskasvatuksen merkitystä, ennen kouluikää mahdollisuudet vaikuttaa ovat suuremmat. Julkisessa keskustelussa kuitenkin mennään syyllistämisiin ja kuvitellaan (tahallaan liioitellenkin), että ammattikasvattamisen hyvien puolten toteaminen olisi perheiden moittimista osaamattomiksi. Ne, joilla menee hyvin, vaativat itselleen oikeuksia suuntaan ja toiseen, ja ne perheet, joiden lapset hyötyisivät eniten varhaisesta varhaiskasvatuksesta puuttuvat keskustelusta. Suomessa on menty yhä enemmän siihen suuntaan, jossa perhetausta määrittää lapsen menestyksen. Näin ei ole aina ollut. Tulevaisuusajattelua: varhaiskasvatukseen satsaamalla ehkäisisimme ongelmia kouluaikoina, jolloin investointi säästää kaupungin varoja myöhemmin.

Keskustelu oli todella asiantuntevaa ja itselleni tuli kaksijakoinen olo. Päätöksistä ei monesti tiedetä, mitä ne tarkoittavat käytännössä. Eikö kuntapäättäjällä ole mahdollisuutta saada ruohonjuuritason tietoa? Onko virkamiesvalmistelussa tilaa eri vaihtoehtojen ja niiden seurausten puntaroinnille? Toisaalta tuli todella luottavainen olo. Jos itse pääsen päättämään asioista, tutkittua tietoa päätösten tueksi on kyllä olemassa ja asian parissa työskenteleviltä kysymällä saa arvokasta käytännön näkökulmaa päätöksiin.

Lopuksi: Julkisessa keskustelussa talous on erittäin määräävässä roolissa. Mihinkään ei ole varaa, velkaa ei voida ottaa ja kaikesta on säästettävä. Vaalilupaukset, joissa luvataan kaikkea hyvää kaikille ovat toki sumutusta. Oman tulevaisuusajatteluni mukaan ennakoiva toiminta on kuitenkin taloudellisempaa kuin leikkaaminen. Oulussa on korkea nuorisotyöttömyys, ja siitä ollaan huolehdittu jo vuosia. Paras aika puuttua tähänkin ongelmaan taitaa olla varhaiskasvatuksessa. Tehdään oululaisista lapsista hyvinvoivia, toiset huomioonottavia ja tulevaisuuteen luottavia nuoria ja aikuisia.

Koiraharrastaja on pätevä valtuutettu

Olin tänään talkoilemassa Oulun Koirakerhon agilitykisoissa ratamestarina (kuva rataantutustumisesta, eli ohjaajat harjoittelevat radan ensin ilman koiraa). Tunnelma oli hyvä, ratoja rakennettiin hyvällä huumorilla ja ripeästi, ihmiset tapasivat toisiaan, jännittivät ja iloitsivat koiriensa kanssa. Minulla on ollut koira 9-vuotiaasta, ja koiraharrastusten kautta olen ollut yhdistystoiminnassa hyvin aktiivisesti mukana noin 15 vuotta. Tällä kokemuksella väitän, että koiraharrastaja on erittäin pätevä olemaan myös kaupunginvaltuutettu ainakin neljästä syystä:

  1. Pitkäjänteisyys: Olen ollut kasvattamassa kahta koiraharrastusyhdistystä nollasta toimivaksi kilpailuihin valmentavaksi seuraksi. Kun koolla on vain kymmenkunta ihmistä ilman pennin pyörylää, harjoittelupaikkaa tai välineitä, vaaditaan paljon innostusta, talkootöitä, sitkeyttä ja monipuolisia osaajia, että ensimmäiset agilityharjoitukset saadaan pyörimään. Olen toiminut puheenjohtajana ja kouluttajana Vantaalla Koivukylän Koiraharrastajissa ja Oulunsalossa Lakeuden Koiraharrastajissa.
  2. Yhteistyökyky: Koiraharrastus ei erottele ketään kouluksen, ammatin, varallisuuden, asuinpaikan, sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen, mielipiteiden, iän, koon, ulkonäön, uskonnollisten näkemysten perusteella. Niinpä olenkin saanut oppia tekemään hommia yhteisen päämäärän eteen monenlaisten ihmisten kanssa. Ja olen myös saanut tutustua hyvin erilaisiin ihmisiin. Ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä, mutta voi silti olla kivaa yhdessä ja arvostaa toisten kokemusta ja näkemystä. Koiraharrastaja ei pääse kuplautumaan!
  3. Vastuu yhteisistä rahoista ja hyvä hallinto: Yhdistystoiminnassa olen oppinut toki myös yhdistyslain pykälät, yhteisten rahojen käyttämiseen liittyvän vastuun ja avoimen toiminnan tärkeyden. Päätökset pitää olla avoimesti linjattuna hallituksessa ja säännöt kaikille samat. Näin haluan toimia myös politiikassa, avoimuutta ei ole koskaan liikaa.
  4. Ihmistuntemus: Vaikka Oulun kaupungin päättäjällä pitää olla tarmoa perehtyä taustatietoihin ja pitää luvutkin mielessään, päättäjä tarvitsee myös ihmistuntemusta. Olen pitänyt eri lajien koulutuksia yli kymmenen vuotta. Koulutusryhmien vetäjä ei kouluta koiraa vaan yrittää saada ihmisen ymmärtämään asioita. Siinä hommassa olen oppinut todella paljon ihmisten moninaisuudesta, vastaanottokyvystä ja erilaisista keskustelutavoista. Siksi osaan neuvotella ja luoda ratkaisuja, mikä on tärkeää, kun halutaan saada politiikassa jotain aikaan.

Yhdistystoiminta on ihmisten kanssa toimimista. Koirilta sen sijaan olen oppinut myös paljon, esimerkiksi itselle nauramista. Aina ei radat mene niin kuin ne on suunnitellut, koira keksii paremman tavan tehdä tehtävä kuin itse on ajatellut tai lähes pitää hidasta ja kömpelöä ohjaajaa pilkkanaan. Ei tämä elämä niin vakavaa ole 🙂

Metsien suojelua pidetään hömppänä

Eilen pääkirjaston Pakkala-salissa keskusteltiin Sanginjoen ulkometsästä. Tupa oli lähes täynnä, aihe kiinnostaa oululaisia. Ensin lyhyesti tärkein, mielestäni metsä voitaisiin suojella. Monimuotoista metsää on kaupungin lähellä vähän. Mielestäni tilaisuudessa tuli hyvin esille se, miten luonnon arvo unohdetaan, kun sitä ei voida täsmällisesti euroiksi muuttaa samaan tapaan kuin runkojen kaataminen ja myynti. Luonto tuottaa kiistatta terveyshyötyjä. Pioneerityötä luontomatkailussa tehnyt Jari Peltomäki (Finnature) puhui tilaisuudessa voimakkaasti luonnon arvokkuuden puolesta ja muistutti, että esimerkiksi Hollannissa yritetään palauttaa metsoja luontoon ja yhden metson arvoksi on siellä laskettu 25000 euroa. Sanginjoen metsojen lisääntyminen on tuolla laskuopilla paljon kannattavampaa kuin metsänhakkuu. Itse uskon, että luontomatkailusta voidaan tehdä merkittävä elinkeino alueellamme. Huvipuistoja on joka puolella maailmaa, mutta suomalaista luontoa ei. Se pitää vain osata tuotteistaa ja markkinoida. Nyt Suomi on saanut maailmanlaajuisesti näkyvyyttä matkailussa, joten oululaistenkin pitää ottaa oman osansa näistä mahdollisuuksista.

Sitten toinen toistaiseksi päätöksenteon ulkopuolista ihmetyttävä asia. Kaupungin päätöksenteossa suojelupäätös on pyörinyt pitkään ja oudoilla kierteillä. On ollut painostussyytöksiä ja valtuustosekoilua. Kalevan jutussakin (paperilehdessä, ei tässä nettiversiossa) mainittiin keskustalaisen valtuutetun äänestäneen suojelua vastaan, koska ”oli ärsyyntynyt luonnonsuojelijoiden voimakkaasta lobbauksesta” mutta nyt on kääntynyt suojelun kannalle. Kärjistän: ensin suojelu tuntui ituhippien hömpötykseltä, mutta kun siihen perehtyi ja huomasi liiketoimintamahdollisuudet, suojelua voikin kannattaa.

SEURAA VAALILUPAUS: Jos pääsen valtuustoon, lupaan, että punnitsen päätöksissäni tietoa eri näkökulmista enkä päätä mielipidettäni sen mukaan ketkä henkilöt asiaa kannattavat tai vastustavat. Mielipiteen muuttaminen on ihan kunniallista touhua, olosuhteet muuttuvat, tietoa tulee lisää tai voi vain yksinkertaisesti muuttaa mieltään. Mutta toivon, että alunperin päätös tehdään faktapohjalta, eikä anneta tunteiden tai henkilökemioiden vaikuttaa. Arvot tietenkin vaikuttavat siihen, millaisia johtopäätöksiä faktoista tehdään, muutenhan kaikki olisivat aina kaikesta samaa mieltä.

Kuva on muutaman vuoden takaiselta retkeltä Hossasta, Suomen uusimmasta kansallispuistosta.